The Darkest Cloud

Huti

2006-10-28T22:53:00+03:00

... Vaan enpä kerrokaan. Sillä Hän ei ollut perjantaina paikalla enkä päässyt edes tapaamaan häntä.

Äh. Unohdanko, vai yritänkö maanantaina uudelleen?

Selvennys

2006-10-27T01:58:00+03:00

Sen enempää puuttumatta suunnitelmiin, joita Sinulla varalleni on, aion huomenna selvittää tämän hiljaisuuden Hänen kanssaan. Hänen, jonka liekki polttaa muttei lämmitä. Kysyn, vaikka minulla ei ole varmuutta onko se mitä tunnen totta. Miksi? Vain siksi, että tämä asia häiritsee minua, ja oli Hänen vastauksensa mikä hyvänsä se ei voi olla pahempaa kuin tämä. Koska Hän ei ole minun, enkä minä ole Hänen. Ja haluaisin jälleen nähdä saman hymyn jonka Häneltä kerran sain. En saa sitä, ellei tämä selviä.

Haluaisin, että toivotat minulle onnea, mutta ymmärräthän, että haluan Sinun pysyvän poissa.

Pysy kaukana, kerron huomenna kuinka kävi.

Unessa

2006-10-24T23:46:00+03:00

Ja päivä päivän jälkeen... Kävelen, istun, kävelen, nukun. Tämä toimii hyvin - pelkään vain että pääni on kohta yhtä kuollut kuin sydämenikin. Kauanko jaksan olla ajattelematta. En enää kauaa, ja Sinäkin kierrät minua kuin haaskaa ja potkit jalkojani saadaksesi minut liikkumaan.

En tiedä, milloin uskallan raottaa ikkunaa jälleen. Tiedän sen tapahtuvan pian, sillä salaa haluan taas herätä. Ei vielä. Mutta pian.

Ja seuraava kerta ilman turvaköyttä!

Toipuminen

2006-10-17T22:04:00+03:00

Kesti kahdeksan päivää ennen kuin Hänen sanansa kiersivät sydämeen asti. En tiedä olenko nyt onnellisempi, mutta ainakin tiedän. Olenko jo sanonut, että olen tyhmä? Nyt vasta itseni tyhmäksi tunnenkin.

Olen itkenyt Sinun perääsi niin usein, että tiedän jo mitä on tehtävä. Minun on katsottava muualle, annettava aivojeni tuntea mitä sydämeni haluaisi. Se on onnistunut hyvin - auringonlaskun sijaan näen nyt tähtitaivaan. Melkein toivon, että pysyisit hetken poissa. Mutta vain melkein.

Koska vieläkin katson Hänen valokuviaan hieman kauemmin. Hänen kädensä jälki näkyy minussa. Pitäisikö minun pyyhkiä se kaikki pois? En voi.

Mutta viimein olen palannut takaisin. Olen jälleen kuka olen. Toivon, että se riittää, sillä en osaa muuttuakaan.

Helmi

2006-10-07T10:57:00+03:00

Juoksin kuin mielipuoli jotta löytäisin Hänelle Helmen. Hänelle joka ei palannut huoneeseeni. Viimeisellä hetkellä löysin sen, laukustani, käsistäni ja mielestäni. Niin sokea. Etsin jotain mitä Hän ei halunnut, kunnes tajusin mitä minulla on annettavana. Taas. Muista ensi kerralla! Ennen kuin annoin sen, hämmennyin itsekin sen voimasta. Entä Hän? Hän ei sanonut paljoa, mutta luulen, että tänään kuulen enemmän kuin uskallan kuunnella. Ehkäpä hiljaisuus kertoi saman minkä hänen silmänsä.

Hän saa minut yrittämään, Hän saa minut uskomaan, ja tekee minusta paremman. Hän saa minut toivomaan, että löytäisin itselleni Helmen jonka Hänelle annoin. Mutta jostain muualta, sillä Hän se ei ole. En tiedä, miksi ajattelen näin, mutta se ei tunnu oikealta (tai tiedänpäs: minä olen liian minä ja hän on liian hän, me emme muutu, eivätkä vesi ja tuli sovi yhteen). Hänen ilonsa, palonsa, kiemurainen sielunsa ei ole minulle. Vaikka lähellä Häntä sen uskominen onkin vaikeaa.

Saankohan tänään Helmen, voi olla, sillä tänään on hyvin erityinen päivä. Toivon, että saan sen juuri Häneltä.

Lahja

2006-10-03T23:48:00+03:00

Aamulla Hän käveli ovestani sisään. Hän kenen luulin jo lähteneen ja vieneen puolet minusta mukanaan. Olin aivan sanaton, vaikka sydämeni kyllä huusi. Miksi Hän oli täällä. Hän muisti minut. Hän tuli tapaamaan minua! Hän muisti!!

En saanut koskaan tilaisuutta hyvästellä häntä. Ja nyt sen saatuani en kyennyt hymyltäni puhumaan. Hän auttoi minua, hoiti puhumisen, niin kuin aina. Hänen vaiettuaan sanoin mitä parhaiten osasin, ja hänen silmänsä saivat minut antamaan toisenkin puoleni. Vaan ei enää. Hänen sanansa koskettivat enemmän kuin ennen, mutta merkitsivät vähemmän. Olen iloinen. Hän on enemmän kuin elämäni.

Hän antoi minulle lahjan. Palasen itsestään. Aivan kuin minäkin annoin pian sen jälkeen kuin tapasimme. Hänen lahjansa oli kuin sanat jotka häneltä ensimmäisenä kuulin. Illalla, etsiessäni kahta tähteä pimeässä ilman toivoa. Hänen palasensa on kultaa, asetan sen kotiini, sydämeeni, missä vain minä tiedän, että joskus se kuului ihmiselle joka on liian hyvä tähän maailmaan.

Sinä katselit viereisestä huoneesta ja nauroit. Mietin mitä ihmettä ajattelit?? Olinko ansainnut tämän? Hänen lähdettyään kasvosi kertoivat, että vaikka meidät erottaa kaikki tapahtunut, olit iloinen. Ja halusit että sain tämän hetken.

Hänen tarvitsee vain pyytää.

Mitä ihmettä?

2006-10-02T23:56:00+03:00

Mitä ihmettä hän oikein vastasi! Olin väärässä, Hän ei sanonut edes sitä mitä odotin, jotain aivan muuta. Hän ei sanonut mitään. Mitä minun pitäisi nyt tehdä, vastata, kirjoittaa, kysyä uudelleen, ei ei ei, ei Hän voi lukea kirjettäni ja vastata sanomatta mitään. Olen siili moottoritiellä: Mihin suuntaan pitäisi mennä ettei kolahda? Paikalleenkaan ei voi jäädä. Jos hän ei kirjoita enempää, ja pian, pelkään kirjoittavani hänelle uudelleen.

Ja niin ei saa käydä. Tarvitsen Hänen sanansa, jotta voisin unohtaa.

Sanat

2006-10-02T00:04:00+03:00

Kun Hän lukee kirjeeni, tunteeko Hän kaiken minkä tunsin kirjoittaessani? Kuinka muutama rivi voi saada kaiken sekaisin, muuttaa täysin, hämmentää järkevän ihmisen. Järkevän? Samat sanat jotka toisten kirjoittamana kuulostavat kaukaisilta ja omituisilta, naiiveilta, teennäisiltäkin? Mikä merkitys niissä nyt onkaan. (Järkevän??). Toivon, että Hän näkee sanani samoin kuin minä, vaikka pelkään mitä tapahtuu jos näin käy. Olen ajanut itseni ansaan ja mietin, voinko kävellä ulos ilman haavoja? Vaan jotain annoin. Sanat. Ainoani annoin pois.

Tiedän, että Hän vastaa. Tiedän mitä Hän vastaa (näin luulen). Ja olen yhtä tyhjä kuin ennenkin, koska halusin enemmän.

Ja jälleen minun täytyy unohtaa.

My Darkest Cloud?

2006-10-01T18:38:00+03:00

Tänään päätin kertoa Sinulle, miksi tarvitsen Sinua niin paljon. Niin kuin aina, olit hiljaa, et vastannut. Nyt kun ajattelen, en ole koskaan kuullut Sinun sanovan sanaakaan.

Olenko tehnyt jotain täysin väärin? Jos en, miksi jälleen kerran katselin kevätaurinkoa kylmästä väristen. Joka kevät kasaan itseni, yritän, annan sydämeni uudelleen ja kävelen kohti lämpöä. Ja aina Sinä viet kaiken mukanasi. Olet Aurinkoni, olet ainoa toivoni, ainoa valoni. Olet aina mielessäni, olen aina mielessäsi, olet siellä mihin en Sinua halua, mutta siellä missä Sinua tarvitsen. Rakastan Sinua paljon enemmän kuin olen koskaan kertonut.

Oletko todella Aurinkoni, Ystäväni, vai pilvi Aurinkoni edessä?

Kun palasin toissapäivänä en tiennyt enää mitä tekisin. Hetken Hän oli lähelläni, ylläni, käsivarsillani, enkä edes tiennyt halusiko Hän siinä olla. Jos ei halunnut, miksi Hän oli? Kun katsoin Häneen, näin Hänen kertovan niin paljon enemmän kuin sanoi. Vai kertoiko sittenkään? En suostu uskomaan, että olisin kerta toisensa jälkeen väärässä. Olen tyhmä, olen sokea, mutta sokeakaan ei kävele jokaiseen pylvääseen. Miksi et sanonut mitään, miksi en sanonut mitään? Miksi poskesi oli kylmä, vaikka kätesi olivat lämpimät. Onko ystävyys enemmän kuin osaan edes ymmärtää, ei, koska minähän olen aina se joka haluaa hieman enemmän. Miksi kävelin jälleen pylvääseen? Toivoin, että Sinä olisit voinut auttaa minua hieman.

Kysyn tämän Sinulta, koska juuri nyt Sinä tunnet saman kuin minäkin. Sillä muuten et kuuntelisi. Ja tiedän, että lopulta olet ystäväni, muuten et olisi täällä. Kuuntelet, katselet, näet palaset jotka jälkeeni jätän. Olet aina luonani. Enkä koskaan käsitä, miksi teet sen kaiken. Ehkä joskus ymmärrän – minun on pakko uskoa, että joskus ymmärrän – mutta silloin en enää tarvitse Sinua.

Minua on vielä paljon jäljellä, en ole vielä saanut tarpeeksi. Hän oli paljon, mutta kenties Sinulla on minulle vieläkin enemmän. Mutta mitä teen Sinulle, kerrotko sen? Vaikka kuljet aina vierelläni, et koskaan sano mitään. Oletko se, keneksi sinut kuvittelen?

My Darkest Cloud?