Juoksin kuin mielipuoli jotta löytäisin Hänelle Helmen. Hänelle joka ei palannut huoneeseeni. Viimeisellä hetkellä löysin sen, laukustani, käsistäni ja mielestäni. Niin sokea. Etsin jotain mitä Hän ei halunnut, kunnes tajusin mitä minulla on annettavana. Taas. Muista ensi kerralla! Ennen kuin annoin sen, hämmennyin itsekin sen voimasta. Entä Hän? Hän ei sanonut paljoa, mutta luulen, että tänään kuulen enemmän kuin uskallan kuunnella. Ehkäpä hiljaisuus kertoi saman minkä hänen silmänsä.

Hän saa minut yrittämään, Hän saa minut uskomaan, ja tekee minusta paremman. Hän saa minut toivomaan, että löytäisin itselleni Helmen jonka Hänelle annoin. Mutta jostain muualta, sillä Hän se ei ole. En tiedä, miksi ajattelen näin, mutta se ei tunnu oikealta (tai tiedänpäs: minä olen liian minä ja hän on liian hän, me emme muutu, eivätkä vesi ja tuli sovi yhteen). Hänen ilonsa, palonsa, kiemurainen sielunsa ei ole minulle. Vaikka lähellä Häntä sen uskominen onkin vaikeaa.

Saankohan tänään Helmen, voi olla, sillä tänään on hyvin erityinen päivä. Toivon, että saan sen juuri Häneltä.