Aamulla Hän käveli ovestani sisään. Hän kenen luulin jo lähteneen ja vieneen puolet minusta mukanaan. Olin aivan sanaton, vaikka sydämeni kyllä huusi. Miksi Hän oli täällä. Hän muisti minut. Hän tuli tapaamaan minua! Hän muisti!!

En saanut koskaan tilaisuutta hyvästellä häntä. Ja nyt sen saatuani en kyennyt hymyltäni puhumaan. Hän auttoi minua, hoiti puhumisen, niin kuin aina. Hänen vaiettuaan sanoin mitä parhaiten osasin, ja hänen silmänsä saivat minut antamaan toisenkin puoleni. Vaan ei enää. Hänen sanansa koskettivat enemmän kuin ennen, mutta merkitsivät vähemmän. Olen iloinen. Hän on enemmän kuin elämäni.

Hän antoi minulle lahjan. Palasen itsestään. Aivan kuin minäkin annoin pian sen jälkeen kuin tapasimme. Hänen lahjansa oli kuin sanat jotka häneltä ensimmäisenä kuulin. Illalla, etsiessäni kahta tähteä pimeässä ilman toivoa. Hänen palasensa on kultaa, asetan sen kotiini, sydämeeni, missä vain minä tiedän, että joskus se kuului ihmiselle joka on liian hyvä tähän maailmaan.

Sinä katselit viereisestä huoneesta ja nauroit. Mietin mitä ihmettä ajattelit?? Olinko ansainnut tämän? Hänen lähdettyään kasvosi kertoivat, että vaikka meidät erottaa kaikki tapahtunut, olit iloinen. Ja halusit että sain tämän hetken.

Hänen tarvitsee vain pyytää.