Kun Hän lukee kirjeeni, tunteeko Hän kaiken minkä tunsin kirjoittaessani? Kuinka muutama rivi voi saada kaiken sekaisin, muuttaa täysin, hämmentää järkevän ihmisen. Järkevän? Samat sanat jotka toisten kirjoittamana kuulostavat kaukaisilta ja omituisilta, naiiveilta, teennäisiltäkin? Mikä merkitys niissä nyt onkaan. (Järkevän??). Toivon, että Hän näkee sanani samoin kuin minä, vaikka pelkään mitä tapahtuu jos näin käy. Olen ajanut itseni ansaan ja mietin, voinko kävellä ulos ilman haavoja? Vaan jotain annoin. Sanat. Ainoani annoin pois.

Tiedän, että Hän vastaa. Tiedän mitä Hän vastaa (näin luulen). Ja olen yhtä tyhjä kuin ennenkin, koska halusin enemmän.

Ja jälleen minun täytyy unohtaa.